Ihan tavallista mulle kuuluu

 No ei nyt ihan oikeastaan kuulukkaan. Mulla on tuolla jonoksi asti tosiaan postauksia, mutta en ole saanut postattua niitä. Koska minun on pitänyt postata yhdestä toisesta aiheesta joka ei sitten onkin vähän ikävämpi.

Dis katosi heinäkuussa. Se lähti aamulla ulos eikä enää tullut takaisin. Parina ekana päivänä en ollut niin kauheen huolissani ja huutelin sitä normaalisti ulkona. Dis yleensä on tehnyt reissuja heinä-elokuussa. Vähän pidempiä ja välillä lyhyempiä. Mutta sitä ei näkynyt. Kävin etsiskelemässä läheisistä metsistä. Jätettiin naapureiden (joista useat ovat tosin vain mökkeilijöitä) postilaatikoihin lappuja, nettiin ilmotuksia ja soitettiin läheiselle kissatalolle. Ei jälkeäkään. Tää aiheena on tosi ahdistava, koska oon viime kuukaudet vain kelaillut laidasta laitaan ajatuksia. Ja itkenyt ja itkenyt. Tää on myös aiheena semmoinen josta en haluaisi kirjoitella, koska nää ajatukset palaavat takaisin (oon pikkuhiljaa yrittänyt hyväksyä että asiat on menny näin) ja jotenkin ajatus, että mun molemmat pojat on poissa on kamala. Se tuntuu tietyn ajanjakson lopulta. 

Viimenen kuva MinMinistä sinä aamuna

Tästä päästään aasinsillalla siihen, että kolmisen vuotta kerääntyny stressi sitten päätti ilmoittaa itsestään vähän vakavammin ja mulla alkoi sydän tykytellä niin pahasti, että lääkäri määräsi kolmen viikon sairasloman (naurattaa tosin ajatus, että kolmen vuoden stressi korjaantuisi kolmessa viikossa). Lääkärin piti sairasloman viimeisenä päivänä soittaa kontrollisoitto, että tarvitaanko lisää saikkua, muttei koskaan soittanut. Enkä ole saanut saikkutodistustakaan ja lääkäristä ei kuulu mitään. Noh, piti siis palata takaisin sorvin ääreen. Tässä vähän puran mistä tää pitkittynyt stressi on kasaantunut. Mä sanoisin että tän 'kauden' aloittaja oli se mun järkyttävän stressaava työ siellä mun entisessä työpaikassa jossa oli se narsistinen pomo (en viljele narsisti sanaa todellakaan, mutta tää oli aika oppikirja esimerkki). Siellä sai koko ajan kävellä kananmunankuorilla ja muistan, että mulla oli sen pomon paikalla ollessa usein maha ja pää kipeänä. Töistä sitten kouluun, jossa tajusin vasta että miten paljon mua kuormittaa ihmisten mesoaminen jne asiat (erityisherkkä shittiä). Onneks sain sitten mieheltä aikaisena joululahjana vastamelukuulokkeet. Jotenkin sinnittelin kevääseen, sitten Baku kuoli ja kesäloma meni surutyössä, eikun takaisin kouluun. Aloin huomata miten rankkaa on koko ajan yrittää luoda ja puskea ulos jotain uutta ja ihmeellistä. Uniongelmat oli jo pyörinyt siinä kohtaa jo työpaikasta asti, joten menin terkkarille, ei juurikaan mitään apua, mitattiin tosin mun verenpainetta, oli vähän omituiset, ohitettiin olan kohautuksella. Tammikuussa menin uniongelmien takia lääkäriin, siellä ei oikein välitetty mitään, sain unilääkkeitä joita piti kokeilla vain jos edellisenä päivänä on väsyttänyt. En huomannut että niistä olisi juurikaan apua. Tuntui että melatoniinikin olisi parempi (joka toisinaan toimi). Aloin keväällä olla tosi piipussa, mun koulutyöt oli oikeasti aika kuraa kun väsymykseltä ei aivot toimineet tippaakaan. Terapiassa rakennettu itsetunto alkoi laskemaan aika kovaa vauhtia, näytöstä jäi kummittelmaan opettajan pettymys. Kesälomalle mentiin aika paskoissa fiiliksissä. Ja sit Dis katosi. Kissan paijaaminen tunnetusti lievittää stressiä, että ilmankos sitten koulun alettua, jo valmiiksi väsähtäneenä ja huonossa mielentilassa se sitten räjähti päin kasvoja. Kerkesin olla vain hetken koulussa (siellä oli sitten kaikkea omaa säätöä jota en jaksa alkaa availemaan, mutta sanontaanko maailman tilanne jne), ja sitten eräänä öljyvärimaalauksen tunnilla huomasin että sydän löi niin että koko keho vavahteli paikallaan istuessa. Eka luulin tulleeni kipeäksi, kävin k-testissä (negatiivinen, tietysti). Sitten viikko sen jälkeen lauantai aamuna heräsin aikasin kun kehossa tuntui tosi pahalta. Pyörrytti, oli huono olo ja menin sohvalle istumaan sillä makoillessa tuntui tosi pahalta. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Sami meinasi jo soittaa ambulanssin, mutta sain vähän hengittelyllä ja veden juonnilla itteäni rauhoitettua sen verran ettei enää pyörryttänyt. Varasin lääkärin ajan (täällä on vähän erikoiset systeemit, missä pitää kirjoitella oireita sun muita, sitten vasta otetaan yhteyttä jne). Äiti tuli tekemään muutaman tunnin päästä vyöhyketerapiaa ja totesi että vagushermohan siellä se intopinkeänä. Lääkäri soitti sitten parin päivän päästä ja määräsi sen sairasloman. 

Tällä hetkellä kaikki tuntuu vuoristoradalta. Meillehän tuli pieni söpöläinen, Helia. Pieni reipas ja rohkea tyttö. Se myös pakotti ajattelemaan ja käymään tunteita mitä Disyyn liittyy, olin purkittanut niitä vähän, että selviäisin koulusta. Tuli sitten ekoina päivinä itkettyä. Me oltiin suunniteltu että otetaan siis Disylle seuraksi pieni tyttö silloin aiemmin tänä vuonna. Epäilen, että jos emme olisi maksaneet ja päättäneet jo aiemmin, että otetaan tämä tyty, en usko että olisimme kissaa hankkineet. En kyllä tippaakaan kadu että Helia tuli meidän elämää rikastuttamaan. Vaikka yöunet välillä kärsii, viime yönä heräsin kun Helia tutkiessaan oli tiputtanut mun D.va figuurin niin että tömähdys kävi. Huomenna on ensimmäinen päivä kun Helia sitten on ihan yksinään kotona koko työ/koulupäivän. Muuten tyty on viettänyt noin tunnin mittaisia aikoja suurinpiirtein yksinään. Tsemppiä Helia!

Kato mitä confidence

Valjaat oli ihan pikkujuttu

Viihtyy sylissä silloin kun ite haluaa :)

Jooh, eli siis aikamoista 'tunteiden vuoristomyrskyä' niinkun eräs fiksu sohvaperuna sanoi aikanaan. Juuri tällä hetkellä kun kirjoitan tätä oon ihan hyvässä paikassa (luulen?). Keho tosin vähän vaikuttaa pistävän vastaan tätä kouluun paluuta. Sairauslomalla sentään aivosumu vähän helpotti, väsymys kuitenkin vielä on läsnä. Yritän tässä painaa hommia, aka keskenjääneitä kursseja ja näyttöä, toivon että keho kestää edes sen verran että syyslomaan asti kestäisi.