perjantai 2. tammikuuta 2015

Kädenvääntöä itsensä kanssa

Minun piti kirjoitella ihan muusta kuin fiiliksistä, mutta oli vain pakko, asia on niin häirinnyt. Tästä ei valitusblogia pitänyt tulla, mutta sen verran isosti liittyy kuitenkin harrastukseeni nimeltä cosplay, ettei voinut jättää kirjoittamatta.

Mankuminen inc, run away
 Traconin WCS:n voittaja esitys oli ihan hemmetin inspiroiva. Traconin jälkeen olin täynnä puhtia koko harrastusta kohtaan ja samassa puuskassa valmistui ennätysnopeasti Snow Halation Maki puku. Tämänhetkinen tilanne on aivan päinvastoin. Haluan cossata ja coneissa on ihana olla, mutta tällä hetkellä koko ajatus coneihin menemisestä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Stressi harrastuksen ulkopuolella ja harrastuksessa syö ja pahasti. Asiaa ei auta, että pian olisi Yukicon, johon oikeastaan ei olisi hirveästi varaa mennä. Menemättä jättäminen kuitenkin ärsyttäisi itseäni varsinkin kun olen ryhmään osallistumassa ja juuri tuskastelin, kun ryhmästä on yli puolet jo tippuneet matkan varrella. Olin päättänyt, että puku on valmis, aion tosiaankin olla tässä ryhmässä. Stressiä ei helpota siskon painostus siitä, että mentäisiin jo perjantaiksi ilmaiseen majoitukseen. Majoituspaikassa olen ollut ennenkin, enkä halua sinne. En tiedä onko syynä pieni kerrostalo kämppä, vai se tieto, että se on isovanhempieni, vai se, että sisustus saa minut jostain syystä ahdistumaan. Mieheke myös jää pois conista tällä kertaa, mutta se ei ahdista. Kyllä, olen aika ihmisriippuvainen tästä kyseistä henkilöstä. Olen kerran viettänyt yöni tuolla ilmaisessa majoituksesta enkä pitänyt hetkeäkään olla siellä. Jokin paikassa ahdistaa ja pahasti. Totta kai myös yöllä tulisi miehekettä varmasti ikävä, enkä halua että jo valmiiksi liian isot silmäpussini olisivat tuplakokoiset kaikesta vinkumisen ja itkemisen aiheuttamasta turvotuksesta.


Alkuperäinen suunnitelmani oli, että mentäisiin äidin kyydillä lauantaiaamuna Yukiin ja iltapäivällä hän tulisi meidät hakemaan Helsinkiin ja minä tippuisin kyydistä aseman kohdalla ja menisin junalla Hyvinkäälle ja seuaavana aamuna junalla helsinkiin, mistä minut noukittaisiin kyytiin ja jatkettaisiin matkaa Yukiin (olipa pitkä lause). En itse asiassa vielä tiedä tämän hetkistä suunnitelmaa, koska asiasta puhuminen ahdistaa. Pitää sopia ensiviikon alussa. Asia järjestyikin paremmin kuin olin suunnitellut, joten stressivapaa Yukiviikonloppu! Täältä tullaan!


Stressiä ei myöskään vähennä se, että teen pukua, jossa on oikeasti tekemistä ja ompelukoneeni on täysin minua vastaan, eikä rahaa ole korjauttamiseen. Puhumattakaan siitä, että puku tulee Desucon Frostbiten esityskilpailuun. Joo, kyllä, suunnitelmissa on osallistua esityskilpailuun ja paikka saatiin. Enkä vieläkään ole saanut taustanauhasta viimeisintä versiota, joten harjoittelen toistaiseksi keskeneräisellä versiolla. Niin, sitä esitystä tosiaan pitäisi päästä harjoittelemaan, ihan molemmat, mutta tuntuu, että homma vaan jää. Esityskilpailu tottakai jännittää, mutta haluan osallistua eikä se itsessään ole ongelma. Se työ sitä ennen vain stressaa, kun kerrankin pitäisi olla joku puku valmis oikeasti johonkin tapahtumaan ihan tarkoitusta varten. Jos en olisi osallistunut kilpailuun, johon oikeasti haluan siis mennä, olisin jo rahan tarpeessa myynyt lippuni ja jättänyt menemättä. Tai jos en olisi osallistunut kilpailuun olisin vain kierrättänyt Makin. Hotellit, ruoka ja bensa maksaa kuitenkin aika paljon.


Yhdessä vaiheessa meinasin jo, että hiiteen conit ja cossaaminen. En jaksa. En halua. Ei ole mielentilaa eikä inspiraatiota nyt. Seuraavana päivänä fiilis oli parempi. Mietin yhdessä vaiheessa, että pidän välivuoden cossijutuista, mutta totesin, että piruvie, minä tykkään liikaa tästä harrastuksesta. Ärsyttäviä ajatuksia pyörii päässä. Ärsyttäviä niistä tekee se, että olin jo ihan vauhdissa ja kehittämässä omaa harrastustani kerrankin osallistumalla itse johonkin. On pukuja joita haluan tulevaisuudessa tehdä, mutta en tiedä oikeasti haluanko työskennellä cossien parissa vuoden ympäri jokaisen puvun jälkeen seuraavaa tehden. Talvi oli ehkä ennen cosplayn saralla sitä rauhoittumis aikaa, jolloin aikaa kesien coneihin oli ja puku sai valmistua omaan tahtiinsa. Yhtenä vuonna totesin, etten enää ikinä tee kahta pukua per con, koska toisen tekemisen kanssa ei ole inspiraatiota niin paljoa. Tällä hetkellä kun kahden conin välissä on kuukausi, tuntuu tilanne ihan samalta kuin silloin vaikka toinen puku onkin valmis ja Desuconiin on aikaa. En sanoisi, että se on mikään burnout tilanne tai vastaava. Tuntuu vain, että hommaa on liikaa väärään aikaan ja vastoinkäymisiä on liikaa siihen soppaan.


Olen myös pohtinut omaa itseäni useasti cosplayn parissa. En ole koskaan ollut kovin itsevarma. Kaiken sen paskan ja vastoinkäymisten keskeltä olen kuitenkin huomannut kehittyneeni ihmisenä ja olen siitä ylpeä. Vaikka kehittyminen on tapahtunut vasta parin viimeisen vuoden aikana, tiedän mitä kaikkea se on vaatinut että tuo ihmisenä kasvamisen pyrähdys on tullut. Olen huomannut, että minun ei tarvitse olla kuin oma itseni ja se saa riittää itselleni ja muille. Minulla on kauan ollut se, että olen halunnut kovasti että ihmiset pitäisivät minusta. Kuitenkin tekemällä asioita sillä tyylillä, joka ei ole minä, olen kokenut vain tuskaa ja pettymyksiä. Jos joku ei hyväksy minua itsenäni, se ei enää ole minun ongelmani. En jaksa olla enää sellainen kuin muut haluavat, haluan olla oma itseni ilman että minun täytyy selitellä sitä muille. Tiettyjen ihmisten kanssa tietenkin olen ollut oma itseni, mutta hyvin harva on oikeasti päässyt näkemään sitä minua itseään. Nyt vihdoin jaksoin myös päästää irti siitä, että aina joku on parempi enkä riitä mihinkään. Totesin, totta kai AINA on joku parempi tekemään jotain kuin sinä, MUTTA se ei haittaa millään muotoa. Aina voi kehittyä ja pyrin siihen, mutten enään niin, että piiskaan itseäni ja vertaan muihin mollaten itseäni. Piirustukseni eivät ole yhtä hienoja kuin monien muiden, mutta saan olla tyytyväinen omaan tasooni. Kehityn omaan tahtiini ja aina silloin tällöin huomaan, että olen parempi asiassa kuin ennen.

I can do dis if I want!
Yksi asia johon en kuitenkaan ole ihan tyytyväinen on ulkomuotoni. Sanotaanko näin, että olen hieman leventynyt viimeisen vuoden aikana etenkin keskivartalosta (yllättäen). En ole läski, mutta se, että joudun valitsemaan cosplay asuni nykyään niin, ettei näy liikaa reittä tai mahaa, eivät nostata itsetuntoa. En pidä juurikaan liikunnasta ja tykkään syödä hyviä juttuja. Pakotan itseäni useasti tekemään sitä sun tätä mistä en pidä, mutta en voi sanoa että missään vaiheessa olisin nauttinut itseni rääkkäämisestä. Motivaatio on olematon, vaikka ajatus "pyykkilautavatsasta" ja sen avaamista cosplay mahdollisuuksista on sellainen mitä haluaisin. Tämä on siis oma kritiikkini oman vartaloni kanssa, mutta en yksinkertaisesti itse kehtaa näytellä mahaani tai reisiäni jos en itse koe niitä näteiksi, sellaisiksi mitä haluaisin. Haluaisin, että olisin ylpeä vartalostani ja tekisin jonkun tosi näyttävän puvun jossa ei tarvitse miettiä että mitä näkyy (lähinnä siis maha ja reisialueen cossista puhun. Ihan mitään plate bikineitä en kuitenkaan ole ajatellut). Muiden "Eihä sussa mitään vikaa ole" puhuttaessa ulkonäöstä eivät auta. Kyllä sitä itse tietää loppujenlopuksi parhaiten ainakin omassa tapauksessani. Olen iloinen siitä, että myös kurvikkuus on lisääntynyt, josta pidän kovasti, mutta sitten kun saisi nuo pari ylimääräistä nakkia veke ja reisistä hirveät arvet pois olisin tarpeeksi tyytyväinen itseeni. En voi pidentää sääriäni tai poistaa silmäpussejani, mutta voin elää noiden asioiden kanssa ilman että kritisoin siitäkin itsessäni.
Sen sijaan katsellessani vanhoja cosplay kuvia parin vuoden takaa iskee hirveä itsekriittisyys. Katso nyt, tuota vatsaa kehtasi esitellä (Miss Fortune) ja kato tuotakin, nuo reidet (Sao cossi). Parastahan olisi hankkia joku personal trainer joka pitäisi huolta siitä, että oikeasti liikun. Itse itsensä patistaminen liikkumaan on jotenkin aina niin vaivan takana. Ylipäätään kokonaan liikkuisin, tekisin liikkeet ja muut vain jos jokus jaksaisi aina patistaa. Kännykän hälytykset eivät aja samaa asiaa. Varsinkin kun asioita kerääntyy liikaa, unohtaa tosi helposti, että tälläinen rutiinikin pitäisi tehdä.


Hyvin sekava teksti kaiken kaikkiaan. Summa summarum, liikaa stressiä ja pimeyttä jotka saavat päässä vallan. Ottakaa musiikkia jota tykkään kuunnella. Ensikerralla jotain iloisempaa.


4 kommenttia:

  1. Hei, se on tämä kaamos! Kaikista tuntuu tällä hetkellä samalta kun aurinkoa ei näy, vitamiinivarannot ovat tyhjinä ja keli on kamala. Kesällä helpottaa.

    Vartalon suhteen sanoisin että se kuuluu elämään että teiniruipelovaiheeseen ei ole paluuta. Aurinko ja kosteusvoide vievät arvet, vatsamakkarat ovat yleensä jäädäkseen. Nauti siitä vartalosta mikä sinulla on NYT, sillä taas 10 vuotta eteenpäin ja katsot taas kaihoten vanhoja kuvia. Elämä nyt vain menee niin. Aina parempi oli se, mikä oli muutama vuosi sitten. Minun on vaikea ajatella että pyykkilautavatsan hankinnan vaivalle olisi väärti se, että saa neljä kertaa vuodessa pitää paljastavaa vaatetta. Tietyssä vaiheessa alkaa arvostaa henkilökohtaista arvokkuutta enemmän kuin paljaita reisiä. Cosplay ei kuitenkaan ole mitään lapsibalettia jossa aliravittu olomuoto olisi ihanne. Genre pitää kuitenkin sisällään paljon muutakin kuin ne esipubereettiset koulutyttöset. Moneen hahmoon tarvitaan muotoja.
    En ole itse cosplayn harrastaja, mutta seuraan sitä mielelläni ja toivon, ettei sen lajin pariin ikinä pesiydy mitään mielipahoja omasta vartalosta tai epärealistisia ulkonäkövaatimuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin mahdollista. Huomasin tätä kirjoittaessa, että olin käyttänyt morkkis tägiä ennenkin ja luin edellisen postauksen cosplay morkkikseen liittyen. Se oli elokuulta. Vaikka syy oli vähän eri, oli pohjasyy hieman kuitenkin sama. Ehkä siinä on joku yhteys.

      Teiniruipelo vaihe on monta vuotta sitten menty ohi, mutta vuoden takaista minää ulkonäöllisesti ehkä tässä postauksessa hain. Pehmeyttä ja muotoa on tullut lisää, mutta myös jonkin verran liikaa. En ole uskaltanut vaa'alla käydä pitkään aikaan (eipä sillä, että sellainen tässä kämpässä olisikaan). Jotain pitää omassa elämäntavassa muuttaa, kun ulkonäköni vaivaa sen verran, etten viitsi edes oikein enää pukea bikineitäni (en ollut koko viime kesänä edes rannalla kertaakaan) päälle kun inhottaa itseään. Aion haastaa itseäni ja kokeilla vatsalihashaastetta. Ei se ainakaan haitaksi voi olla, mutta en aio odottaa mitään suurta eroa. Totesin myös edellisen herkkulakon aikana, että enää ei tarvitse sellaisia hurjia ahmimis herkutteluja vaan pienelläkin pärjää (ja se miten makealta yhtäkkiä se sama suklaavanukas jota veti hurjana maistui tauon jälkeen. Meinasin jättää puoleen väliin kun olikin tosi makeaa). Niin, että saisin taas herkuttelu hetket tuntumaan spesiaaleilta ja harvinaisilta. Silloin se herkuttelukin on nautittavampaa kun se ei ole mitään jokapäiväistä.

      Minulla ongelmana on ollut se, ettei sopivia hahmoja ole meinannut ulkonäkönsä puolesta löytyä. Ennen pystyin olemaan siinä laiha ja ei niin rintava "kohdassa", mutta nyt en tiedä minkälaisiin hahmoihin voisin vartaloni laittaa, kun tissejä ei ole hirmu runsaasti, mutta lantiota on sekin edestä. Tämähän on siis vain itsekritiikkiä eikä mikään sääntö, että tietyt saavat cossata tietynlaisia, mutta koen oloni mukavammaksi jos vartalokin on vähän lähempänä reffikuvaa :).

      Poista
  2. Tissejä saa onneksi veistettyä superloonista juuri niin paljon kuin asu tarvitsee. Se on varmaan helpoin paikka kehoa dupata lisää massaa keinotekoisesti. Hirmuinen tekopovi kaventaa myös optisesti lanteita ja vatsaa. Olisiko seuraava lokero sitten femme fatalet tyyliin Jessica Rabbit?

    Kyllähän vatsalihakset monella tapaa arkea helpottavat ja ylipäätään hyvä lihaskunto tekee hyvää koko voinnille. Eihän kuntoilu ikinä hukkaan mene. Toivoisin itsekin saavani vyötäisiltä pois sen verran, että mahtuisin yhä vanhoihin vaatteisiini. Mutta ettei haluun kiinteytyä liittyisi mitään liian raskaita tyytymättömyyden tunteita, sitä minä yritän hakea. En pidä yhtään tavasta, millä nykyään naisia ruoskitaan tuntemaan häpeää tai itseinhoa kehonsa takia. Sellainen ei ole tervettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta ehkä hyvä, että itsellä menee vain kausissa nämä "itseinho" fiilikset eikä ole kokoaikaisia. Vähän kuin joku kaamosmasennus tai hyvät ja huonot päivät.

      Jessica Rabbit, siihen kyllä aika hirmuisen poven tarvitsee :D. Edellisessä cossissa, vaikka sitä ei hirmuisesti näkynyt, niin tehtiin feikkipovea rintsikoiden avulla. Se ei ihan hirveän täydellisesti toiminut, kun olisi tarvinnut "aloitus massaa" hieman enemmän, että olisi voinut lisäillä täytettä.

      Poista